Täällä on tyhjää ilman sinua.

Mä oon aivan toivoton... Tuntuu että on pakko tehdä jotakin vaikka en osaa sanoa mitä. Mä en edes tiedä miten mä siitä kirjoittaisin, mut tää tuntuu vaan niin toivottomalta. Kaikki on yhtä sekasortoa ja musta tuntuu ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti siltä, että mun sydän särkyy. Ihan oikeasti. Rakkaudesta..

En oo viime aikoina ajatellut paljon muuta kuin N:ää. Mulle on vitun sama onko se ylipainoinen niinkuin sillon joskus huolehdin. Ihan vitun sama onko se ihan hullu ja masentunut ja sadomasokisti mikä lie onkaan en edes tiedä enään mutta mä en voi lakata ajattelemasta sitä. Usein kun oon Hänen kanssaan ni ajattelen N:ää. Mä sanon nyt kaiken ihan suoraan. Tää tuntuu niin väärältä. N on postaillut nyt nettiin kaikkea mikä vaan vois saada mut mustasukkaseks, biisien lyriikkavideoita ja postauksia joissa se puhuu muista naisista ja mun paniikki vaan nousee hiljaa nousemistaan. Oon jo pitkään ollu mustasukkanen ku se on paljon kaikkien tyttöjen kanssa. Ja nyt oikeesti tuntuu et se tekee sitä tahalteen. Haluu näyttää et se on päässy musta yli. Just ku mä alan ymmärtää kuin paljo se mulle merkitsee. Samalla mietin et entäs Hän, voinko oikeesti olla vaan väärä Hänelle? Hän välittää musta tosi paljon. Meillä on ollut vaikeuksiamme viime aikoina...

Pointti on että mä tulen aivan sairaan hulluksi! N välttelee mua. En oo nähny sitä nyt kohta kuukauteen. Sil ois ollu mahdollisuus tulla jatkoille yhteen paikkaan minne mä tulin periaatteessa vaan sen vuoks ku luulin et sekin tulis sinne. Mut se ei noussu autosta. Se heitti mun muut kaverit toiselle puolelle tietä ja kaahas ryminällä pois. Ja se ties et mä olin siellä odottamassa. Luultavasti se näki mut ja tajus kans et tulin sen vuoksi. Voin aistia kuin paljon se nauttii kun mä kärsin.. Mä en enää haluu ottaa siihen yhteyttä koska pelkään et se torjuu mut taas. Mä en voi sanoo sille enään kuinka paljon se mulle merkitsee koska se vois vaan nauraa mulle päin naamaa. Se vois oikeesti olla päässy mun yli, vihdoinkin. Mut jos en tee tai sano mitään se vois vaan olettaa et oon onnellinen Hänen kanssa ja mikä pahinta, ties vaikka rakastua johonkin toiseen. Mun kurkkua kuristaa. Sormet rummuttaa hermostuksissaan näppäimistöä, yrittäen suoltaa ulos mun tunteita. mut ne jää kaikki tiettyyn pisteeseen. Oven taakse jota en saa murrettua. Ja vielä vaikeampaa olis tehdä kaikesta tästä jahkailusta loppu. Miten raastavan vaikeaa oliskaan antaa Hänen kävellä pois mun luota? Heittäytyä tuntemattomaan ja yrittää löytää takaisin N:än luokse, joka vois vaan kirjaimellisesti potkasta mut mutalammikon pohjalle ja jatkaa matkaansa ilman mua.

Mitä mä teen?

Mun sisällä on jyllännyt sellanen olo monta viikkoa nyt, että leijun jossain välimaastossa. Tekee mieli huutaa mutta se tarve ei ihan tarpeeksi ole siellä. Joten en kykene. Mut sitä tyytyväistä oloa ei koskaan tule. Se tarve on silti kokoajan siellä ja syö mua. Voi söispä se nää läskitkin pois....

Itken taas. Se helpottaa vähän oloa. Mut heti kun se loppuu, se palaa takaisin. Heti. Mulla ei oo koskaan ollut näin epätoivonen olo. Oon menettämässä N:än. Enkä mahda sille mitään.

En tiedä osaanko enään olla normaali sen seurassa. Mä vaan tarvitsen sen seuraa!! Mä en enään kestä! Vittu.. Mut se ei tarvitse mua. Tarvitsiko se koskaan? Oliko sen lohduttaminen pelkkä vale? Olin näkeväni ja tuntevani sen todellisen minä:n tulevan esiin ku purskahdin itkuun sen sylissä sillon pari kk sitten. Kun itkin ettei se välittänyt musta enään. Ja se sano.. että "ei noin saa sanoa". Monesti. Ja lohdutti, lempeällä äänellä. Jota en ollut kuullut pitkään aikaan sen suusta. Ja se jopa soitti vielä kun olin bussissa ja yritti selitellä miks ei olla nähty enempää viime aikoina. Ja halas mua monesti. Taino mä halasin sitä, mut eise kyllä vastarintaakaan tehnyt. Se on mulle kun toinen puolisko mun sielua, tunnen sellasta yhtenäisyyttä sen mieleen ja ajatuksiin ja lähes kaikkeen mitä se sanoo ja mistä se tykkää. Meillä on sama musiikkimaku. Samankaltanen tyyli olla ja pukeutua ja vittu ihan kaikki mä vaan taidan rakastaa sitä. Mä en voi tälle mitään enään. Mikään ei tekis mua onnellisemmaks kun halaus siltä. Kävellä käsi kädessä kaupungilla. Kuulla siltä, että se välittää musta. Mut mä en kuule mitään. Täällä on ihan hiljaista.

Koska sä et ole täällä

Sä et ole siellä.

Et oo mun sydämessä

vaik siel on sulle tilaa..

Mun on tehtävä jotakin. Mä en kestä tätä oloa. Mun sisällä kutkuttaa ihanasti mut sen kaiken pilaa se ajatus siitä et N ei halua olla mun lähellä. Se haluu mut pois sen elämästä. Unohtaa kaiken.

Älä unohda

Älä pakota

mua kääntymään pois.

Älä oleta

etten välitä

jottet onnea ittelles sois.

 

 

Mun kuuluisi nukkua

jo unten maassa,

mut en unestani kiinni saa

sä lentelet muissa maissa.

 

Täällä on aika tyhjää. Jokapaikassa on tyhjää kun sä et oo paikalla. Musta tuntuu niin jopa Hänen sylissä. On siinä mukava olla, ja hänen tuoksussansa tuntuu koti, mutta jokin siinäkin hetkessä sydäntä vastaan soti. En haluis tätä myöntää, enkä ylpeydellä sitä teekkään, mutta olen valehdellut jo tarpeeksi kauan. Liian monelle, ja itselleni, mut sitä yhä hoen kun Hän on siinä.

 

Tää on väärin. Mut osaanko lopettaa? Osaanko sanoa toiselle, kiltille ja niin hyvälle, että Hän ei minulle riitä? Tarvitsen sen oikean, juuri sen oikean. Sillä varmasti Hänellekin on jokin parempi, kuin minä. Joku joka oikeasti Häntä rakastaa...